Tämän ja edellisen postauksen väliin mahtui upea ja opettavainen matka Etelä-Afrikkaan. Blogin päivittäminen ei huonon nettiyhteyden vuoksi reissussa onnistunut ja ehkä hyvä niin. Tarvitsin aikaa ymmärtääkseni ja laittaakseni perspektiiviin huono-osaisuuden, johon matkalla päivittäin törmäsin. ”Näin vältät ylensyönnin” tai ”näin tsempaat itsesi sohvanpohjalta lenkille” –tyyppisen sisällön kirjoittaminen tuntui reissun päällä jokseenkin vähäpätöiseltä (hieman karikatyyriset esimerkit, mutta havainnollistavat pointtini).
Ajatukset seilasivat tuon kolmen viikon aikana laidasta toiseen. Jo itsessään äärimmäinen köyhyys on pysäyttävää missä tahansa päin maailmaa. Siihen kun lisätään ihonvärin kanssa käsi kädessä kulkeva, silmiinpistävä elintasokuilu, on mahdotonta välttyä pohtimasta elämän epäreiluutta. Miksi hyväosaisuus on niin valikoitunutta? Miksi paikalliset varakkaat näyttävät vähät välittävän huono-osaisten kohtaloista? Onko köyhyys oma valinta? Onko apartheidin loppumisen jälkeen tapahtunut kehitystä todellisen tasa-arvon saralla? Kannattaako kerjäläisille antaa rahaa? Millä tavalla köyhien ja rikkaiden kuilu tasoittuisi? Onko väärin nauttia turistina olemisesta ja käyttää rahaa asioihin, jotka monelle paikalliselle ovat luksusta? Mikä oikeastaan on hyvinvointia?
Subjektiivista hyvinvointia tutkineena sosiologina kysymykset onnellisuudesta, onnettomuudesta ja niiden dynamiikasta raksuttivat päässäni lähes taukoamatta.
Tämä blogi on väärä foorumi vastausten perusteelliseen pohtimiseen, mutta muutaman opin haluan kanssanne jakaa. Loput säästän muualle.
Satunnaisena matkaajana on helppoa voivotella kohdemaan oloja, kauhistella hyväosaisten ahneutta, heittää muutama lantti kerjäläisille ja ostaa sillä hyvä omatunto. Todellisuus on kuitenkin pintaraapaisua monisyisempi. Sen ymmärsin keskusteltuani paikallisten kanssa, kuultuani eri väestöryhmien ajatuksia, otettuani selvää maan kehityksestä ja nähtyäni erilaisia elinoloja (kyllä, tykkään perehtyä asioihin ja oppia uutta, mikä rikasti myös tätä matkaa todella paljon).
Tässä tiivistettynä asioita, joita pelkkä katukuvan nopea vilkaisu ei olisi paljastanut:
- Valtio tarjoaa kaikille peruskoulutuksen ja terveydenhuollon, sekä rakentaa hökkelikylien tilalle ilmaisia asuntoja.
- Apartheidin päättyminen oli helpotus valtaosalle kansasta ihonväriin katsomatta.
- Moni valkoinen kokee tarvetta hyvitellä rotusortoa ja ihonväriin viittaaminen on tehtävä erittäin korrektisti, jotta välttää rasistin leiman.
- Musta ihonväri katsotaan monessa tilanteessa eduksi, esim. työnhaussa.
- Ei-valkosille apartheidissa rajatut asuinalueet ”townships” ovat monin paikoin kehittyneet tiiviiksi yhteisöiksi ja muuttohalukkuus pois niistä ei ole suurta, vaikka laki sallii asuinpaikan valitsemisen nykyisin vapaasti.
- ”Townshipeissä” naapureista pidetään huolta ja huolehditaan, että myös vähäosaisimmat pärjäävät (huom: en tiedä, onko tämä yleistettävissä kaikkiin townshipeihin).
- Varakkaisiin kohdistuva rikollisuus on suurta, eikä sähköaidat talojen ympärillä ole liioittelua. Myös turistit ovat helppo ja yleinen ryöstöjen kohde.
- Useat kaduilla kuljeksivat kodittomat ovat päihderiippuvaisia, jotka ovat tippuneet turvaverkon läpi monen asian summana. Päihdeongelman ratkaiseminen on heidän kohdallaan ensisijaista.
- Hallitus on hyvin korruptoitunut eikä kansalaisten hyvinvoinnin edistäminen ole moniltakaan osin valtaapitävien ensisijainen kiinnostuksen kohde.
- Kansalaiset eivät ole tyytyväisiä nykyiseen presidenttiin, mutta voivat äänestämällä vaikuttaa ainoastaan puoluevalintoihin. Lisäksi kokevat, ettei politiikassa ole tällä hetkellä henkilöä, joka kantaisi vastuullisesti Nelson Mandelan perintöä ja olisi aidosti kiinnostunut kansakunnan kehittämisestä.
- Toisaalta myös kehitystä on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana (ks. esim. ensimmäinen kohta) ja moni on toiveikas tulevaisuuden suhteen.
- Elintasokuilun kuromiseksi ei auta, että kerjäläisille antaa rahaa tai köyhille ilmaisia taloja. Tärkeintä olisi satsata koulutukseen ja työllisyyteen, jotka ovat kestäviä tapoja rakentaa hyvinvointia (ks. seuraava kohta).
- Karkeasti laskettuna yksi varakas veronmaksaja elättää yhdeksää vähävaraista ja mahdollisuus hyötyä järjestelmästä antamatta omaa panosta siihen kasvattaa jännitteitä entisestään.
Vaikka oma hyväosaisuuteni kaiken kokemani jälkeen jopa hävettää, tiedän, ettei se ole keneltäkään pois. Ei myöskään työni auttaa hyvinvointiyhteiskunnassa asuvia ihmisiä voimaan paremmin ole tekopyhää, vaikka kaikilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia tehdä ruokavaliota koskevia valintoja, satsata elämäntaparemonttiin, tavoitella hyvin toimivaa kehoa tai pysähtyä itsensä kehittämisen ääreen.
Tiedostan, että hyvinvointi on suhteellista. Kuinka taltuttaa makeanhimo tai lisätä kasviksia ruokavalioon, ovat jokapäiväisen leivän eteen taistelevan näkökulmasta luksusongelmia, mutta niitä pohtiville todellisinta totta. Hyödyttäisikö se ketään, jos omaan hyvinvointiin panostaminen olisi oikeutettua vasta sitten, kun kellään muulla ei ole isompia huolia? Kuinka edes mitata, kenen ongelmat ovat lopulta merkityksellisimpiä?
Kiitollisuus ei maksa mitään. Sitä suosittelen harjoittamaan päivittäin. On täysin ok painiskella herkkuhampaan kanssa tai harmitella joulusyömisten tuomia liikakiloja, kunhan osaa asettaa asiat myös isompaan perspektiiviin ja näkee voivottelun takana myös kiitollisuuden aiheita. Tutkimusten mukaan kiitollisuudella on vahva yhteys onnellisuuteen, ja myös työssäni valmentajana olen lukuisia kertoja saanut nähdä, kuinka kiitollisuus auttaa saavuttamaan tuloksia, joista on aidosti iloa, joita osaa pitkällä tähtäimellä arvostaa ja on halukas myös ylläpitämään.
Uskon, että jokainen on vastuussa omasta itsestään. (Itse)sääli ei ratkaise ongelmia. Ei omia, eikä muiden. Monessa tilanteessa on varsin houkuttelevaa uhriutua ja osoittaa olosuhteita syyttävällä sormella. En kuitenkaan usko, että se helpottaa vointia on kyse sitten hyväosaisen ”luksusongelmista” tai vähempivaraisen päivittäisestä selviämisestä.
Kuten paikallinen nuorimies townshipissä sanoi: “Wake up and do it yourself”. Sillä asenteella hän oli noussut köyhistä oloista koulutetuksi, viittä kieltä puhuvaksi yrittäjäksi. Vaikka hän elää länsimaisiin standardeihin nähden vaatimattomasti, näkee hän edessään umpikujien sijaan mahdollisuuksia ja toimii saavuttaakseen paremman elämän.
Usko omaan voimaasi ja toimi arvojesi mukaan.
Onnellisuus ei ole rajallinen resurssi.
♥
HUOM: Matkani sijoittui Cape Towniin ja sen lähialueisiin, joka on onnistunut hyvinvoinnin kehittämisessä paremmin kuin monet muut Etelä-Afrikan osat. Satunnaisena matkaajana mahdollisuudet muuttaa järjestelmää ovat jotakuinkin olemattomat. Turistina kuitenkin voi ja kannattaa tehdä vastuullisia valintoja ja tukea paikan päällä toimintaa, joka vastaa omaa arvomaailmaa.
